Aloitan rouvasta "joka-tietää-kaiken". Rouva kilpikonna (Madame Tortue), kuten lapseni häntä nimittävät, tuntee kaikki kadun asukkaat. Hän on se, joka menee ensimmäisenä esittäytymään ja tutustumaan uusiin asukkaisiin. Hän tietää asukkaiden ammatit, uskonnollisen vakaumuksen, perhetilanteet, sairaudet jne. Häntä voisi kutsua uteliaaksi, mutta hän on pikemminkin välittävä. Hän on se, jolle lomalle lähtevät naapurit antavat postilaatikkonsa avaimet. Häneen luotetaan. Hän pitää yllä sidettä kaikkien asukkaiden välillä. Hänen juro miehensä ei paljoa puhele, mutta Rouva Kilpikonna avaa ovensa aina lapsillemme, jotka haluavat mennä syöttämään lemmikeille salaatinlehtiä. Hän on käynyt läpi jo kolmet sytostaattihoidot, eikä syöpä näytä koskaan jättävän häntä rauhaan. Rouva kilpikonna on tämän kadun jonkinlainen sielu.
Sitten on tuo turkkilainen perhe, joiden talossa asuu epämääräinen määrä ihmisiä. Vanha pari kahden poikansa ja heidän vaimojensa (ja lapsiensa) kanssa. Vaimot eivät puhu juurikaan ranskaa, sillä he ovat muuttaneet maahan vasta naimisiin mentyään. Pojilla on jonkinlainen rakennusfirma, ja perheen ylpeys iso mersu on hinkattava aina puhtaaksi työpäivän jälkeen. Lisäksi talossa on aina vähintään yksi autolastillinen sukua tai ystäviä. Ramadanin päättyessa turkkilaiset toivat ison pussin lampaanlihaa lahjaksi juhlan kunniaksi.
Puolalainen Marek ja hänen pariisilaisvaimonsa ovat uusimpia tulijoita. Marek istuu portailla tupakalla ja miettii seuraavaa remonttiurakkaa. Hänen vaimonsa purskahtaa itkuun joka kerta kohdatessamme, koska Pariisi on kaukana ja elämä jäi sinne. Lisäksi vaimo ei tule lainkaan toimeen puolalaismiehensä äidin ja siskon kanssa, jotka asuvat alakerrassa.
Kiinteistövälittäjämies ja Benettonin vaatemyyjävaimo tykkäävät järjestää juhlia. He pysyttelevät enimmäkseen omissa oloissaan, mutta ovat aina valmiita lainaamaan maitoa tai auttamaan missä milloinkin. Heidän kuusivuotias tyttärensä käyttää korkokenkiä, ja kauhistelee poikiemme huoneen sotkua aina meillä käydessään.
Virolainen Olga ja hänen marokkolainen miehensä ovat jo muuttaneet pois, mutta pitävät talonsa tyhjillään, koska haaveilevat palaavansa. He ovat molemmat hyvin ujoja, mutta viihtyivät hyvin tämän kadun asukkaiden parissa. Näemme heitä ja kahta poikaansa lomilla ja aina silloin tällöin, kun talon edessä kasvava palmu kaipaa hoitoa. He tutustuivat toisiinsa ruotsinlaivoilla! Maailma on pieni!
Sitten on "Herra Citroën" ja hänen eläkkeellä oleva englanninopettaja vaimonsa. Heidän kaksi poikaansa asuvat kaukana, toinen Etelä-Afrikassa, toinen Kanadassa. Hyvin ystävällisiä ihmisiä, jotka usein puhuvat kaukana asuvista lapsenlapsistaan. Herra Citroën rakastaa sitikoita. Hänet löytää lähes päivittäin kadulta jonkin useiden autojensa konepellin alta. Mikäli jollain naapurustossa on autonkorjaus menossa, on Herra Citröen hyvin nopeasti paikalla auttamassa.
Muitakin asukkaita on, mm. naapurin koiranomistajat, joita ainoastaan tervehdimme pikaisesti, äitinsä talon perinyt yksinelävä viisikymppinen ja vastapäisessä talossa asuva vanha rouva, jonka aikuiset lapset käyvät aamuin illoin kävelyttämässä äitiään. Pieni maailma. Monta tarinaa.
Mutta elämä on arvaamatonta. Aamupäivällä "Rouva kilpikonna" soitti ovikelloa, ja ilmoitti, että "Herra Citroën" on aamulla menehtynyt sydänkohtaukseen. Vähän päälle kuusikymppinen. Ihan yllättäen. Uutinen, joka pysäytti. Hänen vaimonsa, eläkkeellä oleva englanninopettaja oli soittanut ensin suru-uutisen perheelleen, jonka jälkeen hän oli ilmoittanut sen "Rouva kilpikonnalle". Jotta hän voisi välittää viestin naapureille.
Toivottavasti me naapurustossa osaamme myös tuoda surevalle leskelle läsnäoloa ja lohtua.
