28.10.2011

Pähkinänpoimintaa kommuunissa


Maanantai-aamuna perheemme kokoontuu noin viidenkymmenen muun ihmisen kanssa suureen ruokasaliin. On aika jakaa aamupäivän työtehtävät. Koska lapset ovat mukanamme, ehdotetaan meille kaikille sopivaa pähkinänpoimintaa. Iltapäivän aktiviteettina me sitten kuorimme nuo pähkinät, joista valmistetaan seuraavana päivänä kakkuja koko yhteisön iloksi. Olemme muutaman päivän lomalla Saint Antoine l'Abbeyen kylässä, l'Arche-yhteisössä.

Saint Antoine l'Abbeye on idyllinen keskiaikainen kylä, joka sijaitsee suunnilleen Valencen ja Grenoblen puolivälissä. Tämäkin kylä on luokiteltu yhdeksi Ranskan kauneimmista kylistä, ja suosittelen siellä vierailua kaikille näillä kulmilla pyöriville. Pienet kujat ja mukulakivikadut sekä vanha goottilaistyylinen luostari henkivät historiaa ja tunnelmaa. Kylällä on pitkä historia myös pyhiinvaeltajien majapaikkana sekä kulkureittinä.

Vanhassa luostarissa toimii nykyisin yhteisö nimeltään L'Arche de Saint Antoine. L'Arche-yhteisöt (joita on ilmeisesti Ranskassa muitakin) ovat syntyneet vuonna 1948 niiden perustajan Lanza del Vaston palattua Intiasta, jossa hän tapasi ja vietti aikaa Gandhin kanssa. Niiden perusideana/aatteena on väkivallattomuus sekä vieraanvaraisuus ja kohtaaminen. Tämä Saint Antoinen Arkki (=l'arche) on kristillinen ja ekumeeninen yhteisö, jolla on varmasti paljon yhtäläisyyksiä Suomessa tunnetumman Taizé-yhteisön kanssa.


Kommuunissa asuu vakituisesti parikymmentä henkeä, joista osa on hyvinkin pitkäaikaisia asukkaita. On yksineläviä, pariskuntia sekä lapsiperheitä. Tapasimme esimerkiksi 87-vuotiaan Jeannette-rouvan, joka on asunut yhteisössä viisikymmentäluvulta lähtien. Hänen kertomuksensa siitä, miten hän on sitoutunut yhteisöön eliniäksi muistuttikin enemmän luostarimeininkiä. Vakiasukkaiden lisäksi väkeä löytyy erilaisilla statuksilla: on harjoittelijoita (viipyvät vähintään viikon ja osallistuvat yhteisön elämään), kurssilaisia (yhteisö järjestää mm.vuoden pituisen koulutusjakson liittyen yhteisöllisyyteen, väkivallattomuuden edistämiseen jne.) sekä vierailijoita, jotka maksavat oleskelustaan ja joita ei velvoiteta osallistumaan yhteisön aktiviteetteihin. Yhteisillä aterioilla on päivittäin noin sata henkeä.

Päivä kommuunissa on melko ohjelmoitu. Joku vakiasukkaista sanoikin, että tylsistyä ei kukaan siellä ehdi, vaan ongelmana onkin usein oman ajan löytäminen. Aamupalan jälkeen koko yhteisö osallistuu keittiöhommiin: tunnin aikana kuoritaan päivän perunat ja aterioihin tarvittavat vihannekset ja hedelmät. Tätä seuraa ensimmäinen aamun hartaushetki, joka koostuu rukouksista ja lauluista, ja on sekoitus katolisia, ortodoksisia sekä protestanttisia perinteitä maustettuna itäimaiseen viittavalla meditaatiolla ja hiljaisuudella. Loput aamupäivästä kuluu työtehtävissä joko ulkona tai sisällä. Iltapäivän ohjelma on samantyyppinen.

Yhteisössä elävät sitoutuvat jakamaan omaisuutensa. He kaikki työskentelevät yhteisön sisällä, syövät yhdessä päivittäin ja saavat kuukausittain saman summan taskurahaa. Yhteisö elää hyvin pitkälle omavaraistaloudessa: isot hedelmätarhat sekä kasvimaat takaavat ravinnon. Suuri osa varoista tulee yhteisön järjestämistä kursseista, tilanvuokrista sekä hotellipalveluista.

Kommuunielämä on jollain tavalla aina kiinnostanut minua. Opiskelijaelämä kämppisten kanssa tuntui turvallisemmalta ja rikkaammalta kuin yksiön yksinäisyys. Se kuuluu kuitenkin yleensä vain opiskelijaelämään. Entisaikoina yhteisöllisyydessä elettiin luonnostaan eri sukupolvien asuessa yhdessä. Nykypäivän ranskalaisilla on tapana rakentaa korkeat muurit suojaamaan omaa taloa ja rajamaan sen, mikä "ei kuulu muille". Mikä siinä yhteisöllisyydessä loppujen lopuksi niin pelottaa? Omasta luopuminen? Oman tilan puute? Vapauden menetys? Vierailumme aikana mietin asioita, mitkä itseäni estäisivät valitsemasta kyseisen elämäntyylin. Loppujen lopuksi ne olivat aika vähäisiä, kuten halu tehdä ja syödä päivittäin sitä, mitä mieli tekee. Tai oman kodin sisustus. Tai oman elämän/uran luominen kodin ulkopuolella. Ongelmilta yhteisöissä ei toki vältytä, ja tässä kyseisessä paikassa elettiin melko tarkkojenkin sääntöjen mukaan. Se on välttämätöntä, jotta yhteiselo sujuu. Mutta toisaalta on pystyttävä sitoutumaan ja alistumaan noihin sääntöihin. Ehkä se olisi itselleni se suurin kynnyskysymys.

Jeannette-rouva vaikutti kuitenkin elämäänsä tyytyväiseltä. Hänen lapsensa (yhteisössä kasvaneet) olivat perheineen kukin missäkin, mutta Jeannette ei ollut yksin. Hänen ei tarvinnut huolehtia aterioista, seuranpuutteesta eikä eläkeläisaktiviteeteista. Koko elämänsä hän oli ollut myös vapaa raha- sekä työhuolista. Hänen ympärillään pyöri lapsia, nuoria, keski-ikäisiä. Häntä katsellessaan tajusi, miten yksin erityisesti monet vanhukset elävät, ja miten Jeannette saa olla kiitollinen siitä mitä hänellä on. Loppujen lopuksi se taitaa olla aika pieni uhraus, jos ei saa itse päättää mitä lounaaksi syö...

Kerrassaan avartava kokemus! Pähkinänpoimintakin yhdessä lasten kanssa oli kuin aartenetsintäleikkiä!

Tässä vielä paikan nettisivut jos haluatte tutustua enemmän tai viettää lomanne erilailla:
http://arche-de-st-antoine.com/anglais/index.html

9.10.2011

Miten minusta tuli vaihtoehtoäiti?


Olen vaihtoehtoäiti. En ollut tietoinen heidän olemassaolostaan ennen äidiksi tuloa, ja en tiedä kuuluisinko tuohon joukkoon, jos asuisin Suomessa. Mutta ranskalaiset ovat haluamattani leimanneet minut tuohon marginaaliseen ryhmään, jota kutsuttakoon tässä nimellä vaihtoehtoäidit.

Kaikki alkoi esikoiseni syntymästä. Jo raskausaikana ihmettelin ihmisten usein ensimmäistä kysymystä koskien tulevaa synnytystä: aiotko ottaa epiduraalipuudutuksen? En ollut asiasta muuta mieltä, kuin että halusin yrittää selvitä ilman ja kokea synnytyksen kaikkine kipuineen, mutta en millään tavalla vastustanut ajatusta puudutuksista. En tiennyt tämän olevan selkeä ensimmäinen merkki vaihtoehtoäitiydestä. Kysymys oli melkeinpä poliittinen: olet joko puolesta tai vastaan.

Koitti päivä jolloin synnytys oli määrä käynnistää yliaikaisuuden takia. Anestesialääkäri ei aavistanut millaisen pohjanmaalta kotoisin olevan kovapään kanssa oli tekemisissä huomauttaessaan, että varmasti vielä pyydät puudutusta kun synnytys on käynnistetty. Otin haasteen vastaan. Esikoisen synnyttyä sain huoneeseeni muutaman sairaalan henkilökuntaan kuuluvan vierailijan katsomaan sitä hullua suomalaista, joka synnytti käynnistettynä ilman puudutuksia. Edelleenkään en tajunnut olevani jotenkin marginaali. Tyhmä ja itsepäinen ehkä.

Veljenvaimoltani sain muutamia käytettyjä kestovaippoja. En tiennyt niiden kuuluvan vain hippiäitien vaihtoehtokulttuuriin, ja viattomana otin ne käyttöön. Ripustelin niitä pyykkinarulle ja ihmiset hypistelivät niitä ihmeissään kuin jotain esihistoriallisia jäänteitä. Mielestäni ne olivat melko käteviä ja ennen kaikkea halpoja. En tässäkään asiassa tajunnut ilmaisevani jotain poliittista kannanottoani.

Eikä tässä kaikki. Asuimme melko pienessä asunnossa, ja oli loogista laittaa vauvan sänky omamme viereen. En tiennyt, että Ranskassa vauvalle koristellaan ja remontoidaan oma söpö huone. Ihmiset kyselivät miten olen suunnitellut sisustaa vauvan huoneen kun en halunnut tietää sukupuolta etukäteen. Sekin vielä! Että vapaaehtoisesti haluaa lapsen sukupuolen olevan yllätys! (Ranskassa kun ultrataan raskausaikana vähintään 3 kertaa.) No, ei meillä olisi ylimääräistä huonetta ollutkaan! Laiskana ja mukavuudenhaluisena äitinä päädyin lähes joka yö nukkumaan vauvani kanssa samassa sängyssä, sillä nukahdin vauvan syödessä. Kannatin siis perhepetiä! Ja vaihtoehtoäidin leima otsassani syveni.

Ja imetin! Ja vielä lapsentahtisesti! Lapsen itkiessä äidinvaistoni ei jostain syystä uskonut paikallista vanhankansan sanontaa "se vahvistaa vauvan keuhkoja!" Minä luulin vain antavani lapselleni ruokaa hänen ollessa nälissään. Ilmaista ja aina sopivan lämmintä rintamaitoa, koska tuttipulloilu vaikutti liian monimutkaiselta! En edelleenkään ollut valinnut puolesta ja vastaan, tein kuten itsestäni tuntui hyvältä. Ja koska vauvani isommaksi tultuaan söi todella huonosti kiinteitä, jatkoin imetystä 16 kuukauteen saakka. Näin ollen olin jo astunut peruuttamattomasti vaihtoehtoäitiyden maailmaan. Sitä valtavirtaa vastaan, joka imettää max. 3kk eli äitiysloman ajan vähintään 3-4 tunnin välein, jotta vauva ehtii sulattaa ruokansa hyvin! (Jos imettää, sillä siitähän seuraa vain roikkurinnat!) Enkä edes vielä maininnut kantoliinaa, jota tässä suuren afrikkalaisperäisen maahanmuuttajapopuulation maassa ei edelleenkään juuri tunneta.

Niinpä olen lopettanut taistelun yrittää sopeutua valtavirtaan. Ranskalaisten mieliksi olen lähtenyt leikkiin mukaan, ja annan heidän leimata minut kuten haluavat. Hymyilen, kun minulle tullaan edelleen lähes joka kerta kysymään kantoliinassa olevasta vauvasta: "Hengittääkö se?". Kerron avoimesti nukkuneeni hieman huonosti, koska vauva tuhisi kyljessäni. Ja kuuntelen uudelleen ja uudelleen ihmisten varoitukset vauvan tukehtumisesta. Synnytin myös muut lapseni luomuna, koska se vain tuntui luontevimmalle. Silti en edelleenkään halua omilla valinnoillani viestittää muille, että näin on paras ja ainoa oikea tapa tehdä.

Oman "vaihtoehtoäitiyteni" ansiosta olen kuitenkin saanut tutustua eräisiin mielestäni aitoihin vaihtoehtoäiteihin, joille edelläolevat ovat todellisia tietoisia valintoja. Heistä minut erottaa ainoastaan ehkä se, että lapseni eivät käy kotikoulua, eivätkä ole syntyneet kotisohvallani!



Eräs ystäväni (très alternative!) suositteli minulle kuvassa olevaa systeemiä helpottamaan arkea. Vauvan saa nopeasti sujautettua verkkoon ja kädet eivät väsy. Made in France, ei olisi uskonut!

6.10.2011

Roquebrun



Perheellämme on tapana lähteä usein keskiviikkoisin pois kaupungista luonnon keskelle. Tällä kertaa nautimme lämpimästä lokakuun päivästä luontopolulla Roquebrunin kylän läheisyydessä. Kylä sijaitsee Héraultin alueella, Orb-joen varrella, Béziersin kaupungista luoteeseen. Se on joissain opuksissa valittu Ranskan kauneimpien kylien joukkoon, ja kaunis se on minunkin mielestä. Kylä on siitä erikoinen, että siellä vallitsee niin kutsuttu 'mikro-ilmasto'. Takana oleva vuori suojaa sitä pohjoistuulelta, ja kasvillisuus muistuttaa Ranskan rivieran luontoa (appelsiini- ja sitruunapuut, mimosa jne.). Pikku-Nizzaksikin on kylää siteerattu juuri ilmaston takia.





Ympäröivä luonto on todella kaunista ja ruskan värit alkavat pikkuhiljaa näkymään viinitarhoissa.




Roquebrunissä sijatsee myös tunnettu viinivalmistamo (jonkinlainen osuuskunta, luulisin), jossa valmistetaan ja myydään lähialueiden viinejä. (Esim. Saint Chinian). Viininkorjuuaika on juuri meneillään ja paikalliset viininviljelijät olivat tyhjäämässä rypälekuormiaan valmistamoon murskattavaksi.



Mikä on erityistä juuri viininkorjuuaikaan näillä Ranskan viinialueilla on käyneiden rypäleiden tuoksu/haju, joka leijuu vahvana jokaisessa kylässä, missä viinejä valmistetaan. Samoin kuvassa olevat rypälelastit sekä ulkomaalaiset poimijat (tällä kertaa näimme joukon puolalaisia) kuuluvat katukuvaan tähän aikaan vuodesta...Uuden sadon maistelua odotellessa...