Pähkinänpoimintaa kommuunissa

Maanantai-aamuna perheemme kokoontuu noin viidenkymmenen muun ihmisen kanssa suureen ruokasaliin. On aika jakaa aamupäivän työtehtävät. Koska lapset ovat mukanamme, ehdotetaan meille kaikille sopivaa pähkinänpoimintaa. Iltapäivän aktiviteettina me sitten kuorimme nuo pähkinät, joista valmistetaan seuraavana päivänä kakkuja koko yhteisön iloksi. Olemme muutaman päivän lomalla Saint Antoine l'Abbeyen kylässä, l'Arche-yhteisössä.

Saint Antoine l'Abbeye on idyllinen keskiaikainen kylä, joka sijaitsee suunnilleen Valencen ja Grenoblen puolivälissä. Tämäkin kylä on luokiteltu yhdeksi Ranskan kauneimmista kylistä, ja suosittelen siellä vierailua kaikille näillä kulmilla pyöriville. Pienet kujat ja mukulakivikadut sekä vanha goottilaistyylinen luostari henkivät historiaa ja tunnelmaa. Kylällä on pitkä historia myös pyhiinvaeltajien majapaikkana sekä kulkureittinä.

Vanhassa luostarissa toimii nykyisin yhteisö nimeltään L'Arche de Saint Antoine. L'Arche-yhteisöt (joita on ilmeisesti Ranskassa muitakin) ovat syntyneet vuonna 1948 niiden perustajan Lanza del Vaston palattua Intiasta, jossa hän tapasi ja vietti aikaa Gandhin kanssa. Niiden perusideana/aatteena on väkivallattomuus sekä vieraanvaraisuus ja kohtaaminen. Tämä Saint Antoinen Arkki (=l'arche) on kristillinen ja ekumeeninen yhteisö, jolla on varmasti paljon yhtäläisyyksiä Suomessa tunnetumman Taizé-yhteisön kanssa.


Kommuunissa asuu vakituisesti parikymmentä henkeä, joista osa on hyvinkin pitkäaikaisia asukkaita. On yksineläviä, pariskuntia sekä lapsiperheitä. Tapasimme esimerkiksi 87-vuotiaan Jeannette-rouvan, joka on asunut yhteisössä viisikymmentäluvulta lähtien. Hänen kertomuksensa siitä, miten hän on sitoutunut yhteisöön eliniäksi muistuttikin enemmän luostarimeininkiä. Vakiasukkaiden lisäksi väkeä löytyy erilaisilla statuksilla: on harjoittelijoita (viipyvät vähintään viikon ja osallistuvat yhteisön elämään), kurssilaisia (yhteisö järjestää mm.vuoden pituisen koulutusjakson liittyen yhteisöllisyyteen, väkivallattomuuden edistämiseen jne.) sekä vierailijoita, jotka maksavat oleskelustaan ja joita ei velvoiteta osallistumaan yhteisön aktiviteetteihin. Yhteisillä aterioilla on päivittäin noin sata henkeä.

Päivä kommuunissa on melko ohjelmoitu. Joku vakiasukkaista sanoikin, että tylsistyä ei kukaan siellä ehdi, vaan ongelmana onkin usein oman ajan löytäminen. Aamupalan jälkeen koko yhteisö osallistuu keittiöhommiin: tunnin aikana kuoritaan päivän perunat ja aterioihin tarvittavat vihannekset ja hedelmät. Tätä seuraa ensimmäinen aamun hartaushetki, joka koostuu rukouksista ja lauluista, ja on sekoitus katolisia, ortodoksisia sekä protestanttisia perinteitä maustettuna itäimaiseen viittavalla meditaatiolla ja hiljaisuudella. Loput aamupäivästä kuluu työtehtävissä joko ulkona tai sisällä. Iltapäivän ohjelma on samantyyppinen.

Yhteisössä elävät sitoutuvat jakamaan omaisuutensa. He kaikki työskentelevät yhteisön sisällä, syövät yhdessä päivittäin ja saavat kuukausittain saman summan taskurahaa. Yhteisö elää hyvin pitkälle omavaraistaloudessa: isot hedelmätarhat sekä kasvimaat takaavat ravinnon. Suuri osa varoista tulee yhteisön järjestämistä kursseista, tilanvuokrista sekä hotellipalveluista.

Kommuunielämä on jollain tavalla aina kiinnostanut minua. Opiskelijaelämä kämppisten kanssa tuntui turvallisemmalta ja rikkaammalta kuin yksiön yksinäisyys. Se kuuluu kuitenkin yleensä vain opiskelijaelämään. Entisaikoina yhteisöllisyydessä elettiin luonnostaan eri sukupolvien asuessa yhdessä. Nykypäivän ranskalaisilla on tapana rakentaa korkeat muurit suojaamaan omaa taloa ja rajamaan sen, mikä "ei kuulu muille". Mikä siinä yhteisöllisyydessä loppujen lopuksi niin pelottaa? Omasta luopuminen? Oman tilan puute? Vapauden menetys? Vierailumme aikana mietin asioita, mitkä itseäni estäisivät valitsemasta kyseisen elämäntyylin. Loppujen lopuksi ne olivat aika vähäisiä, kuten halu tehdä ja syödä päivittäin sitä, mitä mieli tekee. Tai oman kodin sisustus. Tai oman elämän/uran luominen kodin ulkopuolella. Ongelmilta yhteisöissä ei toki vältytä, ja tässä kyseisessä paikassa elettiin melko tarkkojenkin sääntöjen mukaan. Se on välttämätöntä, jotta yhteiselo sujuu. Mutta toisaalta on pystyttävä sitoutumaan ja alistumaan noihin sääntöihin. Ehkä se olisi itselleni se suurin kynnyskysymys.

Jeannette-rouva vaikutti kuitenkin elämäänsä tyytyväiseltä. Hänen lapsensa (yhteisössä kasvaneet) olivat perheineen kukin missäkin, mutta Jeannette ei ollut yksin. Hänen ei tarvinnut huolehtia aterioista, seuranpuutteesta eikä eläkeläisaktiviteeteista. Koko elämänsä hän oli ollut myös vapaa raha- sekä työhuolista. Hänen ympärillään pyöri lapsia, nuoria, keski-ikäisiä. Häntä katsellessaan tajusi, miten yksin erityisesti monet vanhukset elävät, ja miten Jeannette saa olla kiitollinen siitä mitä hänellä on. Loppujen lopuksi se taitaa olla aika pieni uhraus, jos ei saa itse päättää mitä lounaaksi syö...

Kerrassaan avartava kokemus! Pähkinänpoimintakin yhdessä lasten kanssa oli kuin aartenetsintäleikkiä!

Tässä vielä paikan nettisivut jos haluatte tutustua enemmän tai viettää lomanne erilailla:
http://arche-de-st-antoine.com/anglais/index.html